maanantai 8. kesäkuuta 2015

Tänään olin huono äiti



L on aina ollut äärimmäisen kiltti lapsi. Toki aika vilkas ja temperamenttinenkin, mutta sellainen perus kiltti. Myös jo vauvana, juurikaan ns. turhia itkuja ei ollut. Moni sanoisikin, että olemme päässeet aika helpolla. Niinkuin ehkä olemmekin. Mutta välillä voi tulla yllätyksiä.

Meillä myös mennään tosi kiltisti nukkumaan. Iltapesut ja pisut, sänkyyn ja puput kainaloon, pusut ja vielä hyvänyön vilkutus. Tänään kuitenkin kävi ihan toisin ja se pääsi itsenikin yllättämään.

Olimme iltatoimet tehneet ja vein neidin normaalisti nukkumaan, mutta sieltä alkoikin kuulua itkua. Menin katsomaan, L rauhoittui heti, joten uudestaan peitto päälle ja hei hei. Kuului kuitenkin uudestaan itku ja sitten ei enää muu auttanutkaan, kuin päästä syliin. Sitten (näin jälkikäteen ehkä se kohta, missä ammuin itseäni nilkkaan) päätin napata neidin sylissä mukaan ja palasin olkkariin katsomaan televisiota ajatuksena, että neiti varmaan nukahtaa hetimiten syliin, että kerrankos sitä. Meinasikin nukahtaa, mutta ei sitten kuitenkaan..kuitenkin ihan rauhallisen ja iloisen neidin päätin viedä takaisin sänkyyn ja siitähän se ilo sitten repesi. 

Sydäntä raastava itku joka kerta, kun ovesta lähti. Heti kun sängyn laidalle palasi, kaikki oli taas hyvin. Tätä jumppaa jatkettiinkin sitten jonkinaikaa, mutta kun ei niin ei..pyydettin syliin, laitoin pupuja kainaloon ja päätä tyynyyn, mutta ei. Sitten jo sanottiinkin, että ”pipi” ja ajattelin, että nyt onkin oikeasti joku hätä. Neiti epämääräisesti osoitteli vaipan reunaa ja masua. Seuraavaksi pipi olikin sitten sormessa (missä ei siis mitään ollut) ja tajusin, että neitihän ihan sumeilematta vedättää äitiä :D No, puhallettiin kuitenkin taikapuhallukset ja taas uudestaan pääätä tyynyyn. Mutta ei..alkoi vielä kovempi itku, kun huoneesta poistui. Pyydettiin syliin, mutta hetken sylissä olon jälkeen taas osoiteltiin sänkyä, mutta sängystä taas älyttömän itkun kanssa heti takaisin syliin. Mikään ei ollut hyvin..tätä sitten jatkuikin toista tuntia ja itsellä oli yksinkertaisesti olo, että teki mieli vain painua ovesta pihalle ja huutaa hetki. Meni hermot. Jossain kohtaa soitin jo omallekin äidille, että mitä ihmettä teen, tulen hulluksi! Äitihin tietysti vain koitti rauhoittaa, että nyt vain itse ihan rauhassa, niin kyllä se lapsikin rauhoittuu. Ja pitihän siinä äidillekin vielä kiukustua.. Minkä jälkeen kuitenkin hoksasin jotain aika tärkeää. 

Miksi omalle äidille on niin ”helppo” suuttua? Niinhän se menee, että niille läheisimmille kiukutellaan ja äitihän on aina se, jolle voit vaikka kuinka kiukutella ja suuttua, mutta aina tiedät, että äiti on siinä, lohduttaa, antaa anteeksi ja rakastaa hirmuisesti. Niin, minähän olen nyt itse se äiti. Se, kenelle L:n on lupa kiukutella ja kenelle varmasti uskaltaa suuttua tietäen, ettei äiti silti ole mihinkään lähdössä. Se joka opettaa, että ihan koko tunteiden kirjolle on sijaa ja ne on lupa näyttää.

Puhelun jälkeen otinkin neidin vain hiljaa syliin ja kun olimme ihan rauhassa ja hiljaa, niin siihenhän toinen nukahti pian syliin. Ja itelle tuli itku. Istuin vielä pitkän aikaa L sylissä, kun en hennonnutkaan laittaa unissaan nyyhkivää tyttöä takaisin sänkyyn.

Itselle tuli tietysti tämän kaiken jälkeen huono omatunto, se varsin tuttu kaveri varmasti kaikille äideille. Olin ollut huono äiti. En olisi saanut itse hermostua ja olisi pitänyt käyttäytyä fiksummin ja aikuismaisemmin. 

Vai oliko se sittenkin ihan inhimillistä? Ehkä sitä pitäisi opetalla päästämään myös itsensä vähän helpommalla välillä.

Tästä kuitenkin taas vähän viisaampana eteenpäin, ehkä ne omatkin hermot vähän harjoittuvat..uhmaikää odotellessa! :D

Hyvää yötä. (Taidan mennä vielä hetkeksi nukkuvaa neitiä katselemaan <3 )

4 kommenttia :

  1. Meillä on tuommoista päivittäin. Ei yleensä kyllä nukkumaan mennessä, mutta muissa tilanteissa. Tyttö testailee todelka paljon, hyvä ei ole missään eikä mitenkään päin. Tyttö itkee ja ihan karjuu ja raivoaa pitkiö aikoja ja vaikka kuinka koitan lohduttaa ei auta. Kyllä äidillä on voimaton olo siinä. Eilenkin halusi ieinuun, nostin, halusi pois, nostin, halusi takas, nostin, pois, nostin ja neiti huutaa pois! Keinuun! Huh. Koitin lohdutraa mikään ei auttanut. Rattaisiin ei suostunut, joten kannoin rimpuilevan ja itkevän 12kg kilometrin matkan kotiin. Kotipihassa rauhoittui. Huh, hiki tuli, äiti pysyi rauhallisena tällä kertaa, mutta äidille tuli itku kun tilanne oli taas ohi. Selkeesti nämä pienet vaan tarvii jiskus ekstra oaljon syliä, oli se sitten nukahtamistilanne tai mikä muu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se varmasti on! Mutta näistä puhutaan ihan liian vähän, koska heti kun avaa suunsa niin ympärillä onkin paljon samoja fiiliksiä kokevia. Ja miten paljon helpompi olo tuleekaan, kun sen konkreettisesti huomaa, ettei ole yksin. Mä veikkaan, että osa syy tässä oli sekin, että oon ihan "liian hyvään tottunut". Ja mulla menee tosi helposti semmoseksi ittensä syyttelyksi ja mietin, että mitä ihmettä oon tehnyt väärin. Vaikka en mitään väärin olisikaan tehnyt! Mutta kyllä oli niin helpottavaa hoksata tosiaan se, että kyllähän lapsi saa ja pitääkin äitille välillä kiukuta ja mun nimenomaan pitää olla se turvallinen äiti, kenelle voi kiukuta vaikka kuinka ja silti kaikki on hyvin. Ehkä sitä pikkuhiljaa oppii ottamaan aina vain rauhallisemmin itse. Tsemppiä hirmuisesti sinnekin!

      Poista
  2. Meillä on ollut pari viikko tuon kaksivuotiaan kanssa hankalaa nukkumaan meno. Ennen meilläkin nukahdettiin itsekseeen, mutta jostain syystä viime aikoina on tarvinut silittelyä ja vähän nukuttamistakin. Itsellä meinaa väsymys iskeä välillä, kun painajaisten takia herännyt muutamana yönä ja on vaatinut taas nukuttamista uudelleen.. juuri silloin, kun itse olen ollut sikeimmässä unessa ja mies tottakai yövuorossa. Joskus ei vaan jaksa äitikään, mutta se on ihan ymmärrettävää välillä. <3

    VastaaPoista
  3. Liityin myös lukijaksi. Ihana blogi. :)

    VastaaPoista